keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Taikuri


Hän vilkaisi itseään vuokra-asuntonsa pienestä peilistä. Katsekontaktiin vastasi parhaat päivänsä nähnyt mies. Ensimmäiset rypyt olivat jo ilmestyneet kaunistamaan sodan runtelemia kasvoja. Samaa tehtävää suoritti myös likainen parta ja pitkät, rasvaiset hiukset. Ensimmäiset kaljuuntumisen merkit olivat jo havaittavissa; peruukin hankkimiseen liittyvät ajatukset sai hänen ihonsa kananlihalle. Peruukit olivat kaikkea muuta kuin ilmaisia, eikä hänen lähes olemattomalla palkallaan juhlittu. Hyvä että leivän sai pöytään, tosin senkin ilman levitettä.


Frankin työpaikka oli kaupungin kadut. Työnantajina toimivat tavallisten kerrostalojen talonmiehet ja lähiöiden elämäänsä kyllästyneet ihmiset, jotka halusivat vähän piristystä asuinympäristöihinsä. Katutaide oli ainoa asia, jonka Frank todella osasi. Hänelle oli luotu luovuuden lahja ja rikas mielikuvitus, minkä ansiosta hän oli vielä hengissä, jopa sodasta selvinneenä. Elämä ei hymyillyt hänelle joka päivä, mutta oliko sillä niin väliä, hän oli olemassa ja se riitti.


-Vai että jäniksiä, eikös niitä ole jo tarpeeksi tällä alueella, kysyi Frank uudelta työnantajaltaan. 
-Joo, jäniksiä. Niillä on niin suloiset viikset ja hassut pitkät korvat, olen jo pitkään halunnut tänne muutaman jäniksen, jotka eivät juokse pakoon kun yritän silittää niitä.
Frank katseli säälien hiukan yksinkertaista naista, joka maksaisi hänelle tulevan viikonlopun ateriat. Työstä Frank ei ollut ikinä kieltäytynyt, maalauksien aiheilla ei ollut väliä. Oli kyseessä poliittiset maalaukset tai arkipäiväiset piristävät kuvat, hän teki työnsä valittamatta.

-Selvähän se, aloitan heti. Illalla tämän aidan peittää jänikset, joihin ihastut varmasti. Mutta toivoisin saavani nyt työrauhaa, ei jänöjä niin vain hatusta vedellä.

-Tottahan toki, taikuri, nainen kihersi ja sulki autonsa oven. -Palaan kuudelta ja toivoisin että Herra Taikuri olisi silloin valmis.

-Onnistuu, Frank huusi naiselle hyvästeiksi.

Frank yksinkertaisesti rakasti maalaamista, se oli hänelle kaikki, koko elämä. Maalaaminen oli hänelle terapiaa joka vei ajatukset pois raskaasta ja yksinäisestä arjesta. Hänen läheisimmät ystävänsä olivat pensseli ja maalipurkit, edelliset olivat menehtyneet sodan kauhuissa. Sota oli myös vienyt Frankin elämänkumppanin, jonka menettämiseen verrattuna sota oli pelkkää vesisotaa.



Frank huokaisi, kastoi pensselin maalipurkkiin ja jatkoi elämäntyötään. Hän oli saanut kehuja teoksistaan, mutta aina pystyi parempaan. Jos ajatteli, että maalaus oli täydellinen, oli aika laittaa pillit pussiin ja heittää pussi sillalta. Se olisi merkinnyt inspiraation kuolemista josta seuraisi myös taiteilijan kuolema. Jos taiteilijan sielu kuolee, jäljelle ei jää mitään. Aina pystyi parempaan. Aina. 

 

Hän maalasi niityn ja jäniksiä, joihin nainen oli niin kiintynyt. Kuvan taustalle hän maalasi kummun ja vaalean taivaankannen.

-Hah, vai että oikein taikuri, Frank naurahti ja ajatteli ääneen. -Jos kuvassa on jäniksiä, pitäähän siellä olla myös hattu!

Hän toteutti äkkinäisen suunnitelmansa ja maalasi silinterin kummun päälle. Hatusta kurkistava valkoinen kaniini pisteenä i:n päälle.



Taikuri Frank istahti katselemaan temppuaan. Nainen palaisi puolen tunnin päästä ja Frank odotti kritiikkiä innolla. Tavallisesti hän olisi pitänyt ruokatauon, mutta päivän työ lumosi hänet, täysin erilailla kuin ennen. Oliko maalaus täydellinen?

Hän ei saanut silmiään irti työstään. Ohikulkija olisi voinut luulla Frankia patsaaksi, niin lumoutunut hän oli. Frank havahtui transsistaan vasta auton peruuttaessa pihaan.

-Se... se.. voi hyvä luoja. Sehän on täydellinen, kuului ääni Frankin takaa. -Se on vain täydellinen, se on ainoa sana kuvaamaan sitä.

Taikuri katsoi naiseen ja totesi hiljaa: -Kyllä, kyllähän se taitaa olla. Yksinkertainen on kaunista. En voi ottaa vastaan palkkiota tästä maalauksesta, sillä se oli viimeinen työni, kaikki on nyt tehty. 

-En ymmärrä mitä tarkoitat, mutta kiitos tästä Taikuri, tämä maalaus muuttaa elämäni, vastasi nainen katse kiinnittyneenä hattuun, josta kurkisti valkoinen kani.

-Niin minunkin, sanoi Taikuri. -Lopullisesti.

Hän keräsi tavaransa, nousi ylös ja lähti kävelemään auringonlaskun värjätessä taivaanrannan. Sanonta ”Iltarusko hyvä rusko, aamurusko paha rusko” oli kääntynyt ylösalaisin.

~2012

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti