keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Rajamailla


Tunsin sen repivän kosketuksen, mutta en kipua. Olin juossut tummia käytäviä pitkin ikuisuuden ja seuraava ikuisuus saattoi olla edessä. Se lähestyi minua tihein, rapisevin askelin. Rapinan aiheuttajaa en uskaltanut kohdata, taakse katsominen olisi ollut viimeinen tekoni. Ompelukonemainen kipitys kuului vuoroin yläpuoleltani, vuoroin sivuilta. Sivusilmälläni saatoin nähdä parin itseni pituisia jalkoja. Jalkaparien määrä oli suurin huoleni, suurempi kuin jalkojen koko. Oliko pareja kolme, vai kenties neljä? En halunnut tietää. En tuntenut jalkojani tai iskun saanutta olkapäätäni. Sen sijaan tunsin selässäni tönäisyn ja menetin tasapainoni. Kaaduin kyljelleni ja kierähdin selälleni katse kohti tulosuuntaa. ”Ei, eiii” huusin, mutta en kuullut ääntäni. Aistini olivat keskittyneet täysin tuohon hirviömäiseen, vanhojen maalaistalojen ja kellareiden yleisimpään asukkaaseen, joka ei vuokraa pyytänyt: sille riitti pimeys ja hyönteiset. Hyönteiset, kuten minä nyt. Jähmettyneenä tuijotin suoraan sen kymmeniin silmiin ja tiesin että ikuinen matkani oli tullut tienpäähän.

  
Makasin selälläni kylmällä lattialla pimeässä huoneessani. Näin hämärästi huoneeni ääriviivat: suuri ja avara huone, jota reunusti vaatekaapit ja vanha seinäkello. Kuulin sen rauhattoman, epätasaisen tikityksen, ihan kuin sille olisi annettu sähköshokkeja. Tiesin olevani hereillä, olin varma siitä. Jääkylmä hiki pujotteli selkääni pitkin, lasketellen selkänikamiani kuin kumparemäessä. ”Unta, vain unta” ajattelin ääneen helpottuneena. En kuullut ääntäni. Ymmärsin sanomani olleen vain vahva ajatus, sillä suuni ei liikkunut. Yritin huutaa, mutta turhaan, ääntäkään ei kuulunut eivätkä huuleni liikkuneet senttiäkään. Hikeä virtasi entistä enemmän, selkäni oli jo märkä. Kauhuni vain kasvoi, kun ymmärsin raajojeni olevan samassa liikkumattomassa tilassa. Mitä tapahtui, enkö ollut herännytkään? Oliko peto vain kuljettanut minut huoneeseeni ja kohta ilmestyisi leikkimään saaliillaan?
Mieleeni heräsi karmaiseva muisto isovanhempieni maatiaiskissasta. Manu oli tuonut metsästämänsä hiiren ensin mummolleni näytille, leikitellen sillä julmasti ennen surmaamista ja syömistä. Nurmikolle oli jäänyt vain limainen sappirakko, jonka päälle saattoi vahingossa astua paljain jaloin, jos ei muistanut kerätä sitä raa'an näytelmän jälkeen. Jäisikö minusta jäljelle edes sitä?


Jäikö tuon kaapin ovi illalla auki? Olin varma ettei jäänyt, niin tarkka asiasta olin. Jos pelkäsin jotain enemmän kuin kahdeksanjalkaisia, niin raollaan olevia kaappeja. Niiden sisällöstä kun ei voinut olla varma, varsinkaan auringonlaskun jälkeen. Rikas mielikuvitus saattoi tehdä kepposen ja avata kaappia vähän kerrallaan. Silloin piti vain kääntää kylkeä ja laittaa silmät kiinni.
Nyt, harmi vain, kyseessä ei ollut mielikuvitus. Näin selvästi, miten kaapin ovi aukeni hiljalleen. Hikeä ei enää virrannut, kauhu oli tyrähdyttänyt sen. Ja mikä pahinta, kylkeä ei voinut kääntää eikä silmiä laittaa kiinni: aivoista lähtevät sähköimpulssit eivät saavuttaneet määränpäitään.



Katselin hypnoottisena oven aukeamista. Kaappi oli jo puoliksi auki, mutta vaatehyllyjen sijasta sen täytti pimeys. Pimeydessä saattoi nähdä mustat ääriviivat ihmisen muotoisesta olennosta. Olennon pään peitti huppu ja pitkistä mustista hihoista erottui luiset kädet. Olento käpristi sormensa nyrkkiin ja osoitti etusormellaan minua.

Katsellessani tätä kalmankalpeilla kasvoillani, erotin huoneeni takanurkassa myös pedon ääriviivat. Neljä jalkaparia liikkui hiljalleen minua kohti, kymmenet vihreät silmät pimeydessä kiiluen. Pedon perässä kipitti sen jälkeläisiä, joiden lukumäärää en voinut edes arvioida: jalkoja oli liikaa. Kahdeksanjalkaisen lähestyessä erotin liikettä myös sen selässä. Miljoonat nuoret neljän jalkaparin omistajat kuhisivat emonsa päällä. Yksinhuoltajaäiti oli viemässä lapsiaan juhla-aterialle, voi miten herttainen ajatus. Melkein itketti.

Metri ennen minua se pysähtyi. Se laskeutui vatsalleen ja käpristi jalkansa inhottavaa ruumistaan vasten. Sen nälkäiset jälkeläiset laskeutuvat alas ja aloittivat kilpajuoksun kohti juhla-ateriaa. Äiti katseli tyytyväisenä vierestä. Se nousi ylös, kääntyi, ja lähti kipittämään kohti vaatekaappia. Ehdin näkemään, miten se nousi kaappiin ja kiipesi omistajansa olkapäälle. Sitten lapset saapuivat aterialleen. Näkökenttäni peittyi kuhinaan ja suussani maistui kuolema.

~2012


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti