keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Nukkekoti


Sen päivän muistamme ikuisesti päivänä, jolloin kaikki paha sai alkunsa. Syytä emme tapahtuneelle tiedä, emmekä halua tietää, Herra varjele. Herrasta puheen ollen, ehkä juuri se oli syy kaikelle mitä tapahtui. Hyvyys ja viattomuus. Elämä oli täydellistä, kuin olisimme eläneet paratiisissa. Ehkä Herra vain osoitti meitä sormellaan ja päätti lähettää käärmeen keskuuteemme. Ihmislapsen viattomuus herätti käärmeen, Luciferin.

-Emily, tule katsomaan, täällä on jotakin, Sam huusi innoissaan. Hänen äänensä oli korkea, murrosiän alkamiseen olisi vielä monta vuotta.
-Joo joo, odota, en ole käynyt näin syvällä metsässä ennen, Emily vastasi. -Meidän pitää olla varovaisia, en halua eksyä.
Emily oli Samia muutaman vuoden vanhempi, mutta se ei haitannut. Pienessä kylässämme, suuren metsän laidalla kaukana sivistyksestä, asui vain kymmenisen perhettä, eikä lapsia ollut kuin nyrkillinen.
-Vau, Emily huudahti. -Tuollahan on mökki!
-Joo, juostaan sinne kilpaa, Sam ehdotti, ja lapset kirmasivat nauraen kohti vanhaa hirsirakennusta. Talossa ei asunut kukaan. Sen ovi ei ollut lukossa, hämähäkinseitit reunustivat pieniä ruutuikkunoita.
Lapset astuivat huohottaen sisään pieneen pimeään huoneeseen. Huoneen perällä oli lasiovi toiseen huoneeseen, mutta siihen lapset eivät kiinnittäneet huomiota. Sen sijaan he tuijottivat pientä sohvaa, joka oli täynnä iankaikkisen vanhoja nukkeja. Yksi niistä oli muita suurempi. Se ”istui” sohvan keskellä, virnistäen ilkikurisesti lapsille. Sillä oli päällään yksinkertaiset työvaatteet, mutta silinterihattu ja silmän puuttuminen erotti sen muista nukeista.
-Minä haluan tuon, voitin juoksukilpailun, sanoi Emily ja osoitti suurta nukkea. -Sehän on melkein minun kokoiseni ja olen sinua vanhempi, hän jatkoi katsetta kääntämättä.
-Joo, minä olenkin mies, en halua typeriä nukkeja, Sam sanoi Emilylle ylpeillen, mutta selvästi harmissaan.
Emily kaappasi suuren nuken kainaloonsa ja Sam katseli vierestä. Emily ei näyttänyt huomaavan suurta hämähäkkiä, joka ryömi ulos silinteripäisen nuken silmänreiästä. Hän ei myöskään huomannut, miten nukke nikkasi jäljellä olevaa silmäänsä Samille, joka perääntyi kauhuissaan ja epäillen omaa mielenterveyttään. Ehkä se oli vain pimeyden aiheuttama näköharha.
Illan hämärtyessä lapset saapuivat takaisin kotikyläänsä ja kertoivat Marylle, Emilyn äidille, löydöstään. Mary näytti huolestuneelta, lapset eivät olisi saaneet lähteä niin kauas metsään. Sen lisäksi hänen mielestään uusi nukke oli karmea, mitä tyttö näki siinä? Hyvä luoja, sehän oli oikea hirviö. Jos silmät ovat sielun peili, tuon sielu oli varmasti sysimusta.
Seuraavana aamuna Mary oli varma, että jotakin lopullista oli juuri tapahtunut pienen kylän paratiisissa.

Hän heräsi aikaisin ja kuuli karhean, konemaisen äänen juttelevan tyttärelleen. Mary ei muistanut edellisestä illasta mitään muuta kuin sen, että Emily oli tullut metsästä ihmismäisen nuken kanssa. Hän tuli keittiöön, missä Emily istui haltioissaan uuden ystävänsä kanssa. Nukke istui ylväästi silinterihattu päässään pöydällä, jalat roikkuen ilmassa. Se ei liikkunut, mutta sen suusta kuului ääniä.
-Kiitos, et tule katumaan tätä, nukke kuiskasi Emilylle hyytävällä äänellä.
Nukke tippui yhtäkkiä lattialle, kasvot kohti kattoa. Se alkoi vääntelehtimään, kuin se olisi ollut täynnä eläviä käärmeitä. Raajat heiluivat ja tärisivät hervottomasti. Se kasvoi
hiukan, mutta tapahtui muutakin: ompeleet katkesivat sen kämmenistä ja sormet eriytyivät toisistaan. Näky oli hirvittävä, Mary tarrasi kiinni seinästä ja oli vähällä antaa ylen. Pahin oli kuitenkin vasta edessä: nyt liikettä tapahtui nuken sairaalloisissa kasvoissa. Ne kuplivat, nuken suusta kuului murisevia ääniä ja avonaisesta silmäkuopasta virtasi limaisia toukkia. Sen virnistävä ilme muuttui kauhistuttavaksi irvistykseksi ja kasvot värjääntyivät kalpeiksi kuin kuolleella. Lopulta tärinä loppui ja tuttu virne levisi nuken kasvoille.
-Kiitos, kiitos ja kiitos vielä kerran, nukke sanoi Emilylle vainajan äänellä. -Nyt olen valmis leikkimään.
-Ihanaa, tule mukaan, haetaan Sam, Emily huusi. Mary istui kalpeana huoneen nurkassa ja katseli, miten hirviö nousi jalkojaan venytellen seisomaan ja lähti Emilyn perässä ulos ovesta.

Muutamassa päivässä kylän väki tottui uuteen asukkaaseen. Pojan kalpeat kasvot ja puuttuva silmä häiritsivät monia, mutta kuullessaan pojan traagisen tarinan he hyväksyivät asian. Poika kertoi vanhempiensa hylänneen hänet metsään ja korpit olivat hyökänneet hänen kimppuunsa. Henki oli säilynyt, mutta silmän korpit olivat vieneet. Nimekseen hän kertoi Luca. Mary oli kuitenkin kauhuissaan. Vain hän tiesi mitä todella oli tapahtunut, eikä kukaan uskonut häntä.
Emily ja Sam muuttuivat. Leikit Lucan kanssa kävivät vaarallisiksi, jopa inhottaviksi. Sitä eivät lapset kuitenkaan huomanneet: heidän mielestään uusien asioiden tekeminen oli vain osa kasvamista. Mary katseli sivusta kauhistellen lasten rottajahtia: he olivat kuin kolme villi-ihmistä, jotka saartoivat saaliin nurkkaan ja nylkivät sen hengiltä.
-On tärkeää tuntea eläinten anatomiaa, tässä oppii paljon, Emily vastasi kädet veressä Maryn tuijotukseen, julmasti hymyillen.
Seuraavana päivänä katosi kylän papin kissa. Sitä etsittiin kaikkialta, ja lopulta se löytyi kirkon takaa, roikkuen seinässä pää alaspäin. Sen vatsa oli viilletty auki ja suolet valuivat seinää pitkin.
Tekijää ei löydetty, mutta Mary tiesi heti mitä oli tapahtunut.

Viikon kuluessa löytyi lisää raadeltuja kotieläimiä, mikä alkoi kummastuttamaan kyläläisiä. He päättivät pitää kokouksen, jossa käsiteltäisiin tapahtumia.
Kokouksessa väki päätteli, että uusi poika, Luca, oli kaiken takana. Kaikki oli ollut rauhallista ja onnellista ennen pojan ilmestymistä. Vaikka se julmaa olisikin, kyläläiset päättäisivät häätää pojan kylästä. Mary oli helpottunut päätöksestä, mutta samalla peloissaan. Miten lapset reagoisivat? He olivat kiintyneet vahvasti tuohon sairaaseen olentoon, varsinkin Emily.
Maryn pelko kävi seuraavana päivänä toteen. Emily oli kuullut päätöksestä eikä ollut valmis menettämään uutta ystäväänsä. Silinteripäinen ystävä ehdotti, että lapset yöpyisivät vielä kerran hänen kanssaan mökissä, mistä kaikki oli saanut alkunsa. Sen jälkeen he eivät näkisi Lucaa enää koskaan. Kyläläiset suostuivat, mutta Maryn pelko vain kasvoi.
-Minä lähden mukaan, Mary ilmoitti välittömästi. -En jätä lastani tuon pedon armoille, vaikka se olisi viimeinen tekoni.
Näin päätettiin ja lapset lähtivät metsään, Mary mukanaan. Tuntien kävelymatkan jälkeen he saapuivat mökille.
-Äiti, oletko varma että haluat yöpyä täällä, Emily kysyi äidiltään.
-Olen, jos sinäkin haluat, hän vastasi tyttärelleen.

He astuivat sisään pimeyteen. Mary haistoi mökissä vahvan homeen ja ehkä myös jotakin muuta. Kuoleman.
Lapset jäivät ensimmäiseen huoneeseen ja Mary valitsi lasioven takaisen huoneen.
Mary sulki oven perässään ja lukitsi sen. Hän kääntyi katselemaan huonetta. Siellä oli pieni kirjahylly, lapsen sänky ja erikoista kyllä, maalipurkki. Takaseinä oli täysin tyhjä, mutta sen keskellä luki suurin kirjaimin ”Maalaa minut”.
-No, mikäpäs siinä, Mary ajatteli ääneen ja tarttui valkoiseen maalipurkkiin ja pensseliin.
Mary vaipui transsiin ja aloitti urakan. Silmät lasittuneina hän maalasi suurta seinää ja unohti kaiken. Pensseli tanssi seinällä, joka peittyi hiukan kerrallaan valkoiseen maaliin. Hän heräili suti kädessään kirkaisuihin ja epäinhimillisiin karjahduksiin. Mary tiesi mitä tapahtui: hän oli aavistanut sen tapahtuvan. Emilyn ja Samin tuskainen kiljunta peittyi kuitenkin eläimelliseen nauruun. Se, mitä tuolla oven takana tapahtui, oli kaukana leikistä. Maryn transsi rikkoutui viimeistään silloin, kun lasiovi räiskähti rikki ja puhtaalle, valkoiselle seinälle roiskui kirkkaan punaista verta. Näyn vastakohtaisuus lähes huvitti Marya ja hän alkoi hymyillä.
-Työ on valmis, Mestari, hän sanoi Lucalle joka seisoi aivan hänen takanaan.
- Kiitos, kiitos ja kiitos vielä kerran, nukke vastasi Marylle. -Tule Mary, tule leikkimään kanssani kotia. Nukkekotia.

~2012

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti