sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Elämä kylmä, Tunnelma kuuma

Elämä kylmä
Lailla talvisen aamun
Ei sitä korjaa
Edes villasukkien
Lämmittävä kosketus

Tunnelma kuuma
Kiekkokatsomo huutaa
Ja siellä lepää!
~2012

Taivas on katto

Sen valkoiset linnut lentävät vailla päämäärää
Näen sen, mutta en kuule. Haistan sen mutta en maista
Tuntemaan en kykene

Ei, ei taivas ole katto
Monet lentävät sen läpi vielä jonain päivänä
Osa ehkä omilla siivillä
Itse haluaisin yrittää, mutta mutsi on kieltänyt
Ces’t la vie, aina on esteitä

Minä todella pystyisin siihen
Ostaisin siivet ja karkaisin vaikka Venäjälle 
Sinipunasiivet veisivät Mikvitsin taivaalle
Maistaisin siitä palasen, kielloista huolimatta
Olisin sinisen taivaan lapsi

Pilvet juttelisivat minulle
Ne kertoisivat minulle kaiken maan ja taivaan väliltä
Mutta ei mitään sen ulkopuolelta
Koska olisin jo taivaalla, en voisi enää pudota
Vai voisinko?
~2012

Se yksi asia

Päivät ovat pitkiä
Vielä pidempiä päivät, jotka ovat tylsiä
Niitäkin tylsempiä päivät jotka ovat pitkiä
Eikö mikään auttaisi?


Yksi asia voisi auttaa
Se, joka toisi päiviin sisältöä
Se, joka tekisi päivistä arvokkaita
Se, joka tekisi niistä yksilöitä
Yksilöitä muiden yksilöiden joukossa
Viikoissa, kuukausissa, ehkä vuosissa

Sitä ei voi sanoin kuvailla
Mutta voi verrata aurinkoon
Elämän tuojana
Elämän suojana
Ehkä myös tuhoajana

Ilman riskejä sitä ei koe
Eikä ansaitse
Mutta se mikä ei tapa, vahvistaa
Ja sattuu enemmän kuin muu
Koko maailmassa

Jokainen voi löytää sen
Ei helposti, mutta varmasti
Helppous tappaisi jännityksen
Ja samalla nautinnon
Ja samalla sisällön
Ja päivät olisivat taas pitkiä

                                          ~2012

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Nukkekoti


Sen päivän muistamme ikuisesti päivänä, jolloin kaikki paha sai alkunsa. Syytä emme tapahtuneelle tiedä, emmekä halua tietää, Herra varjele. Herrasta puheen ollen, ehkä juuri se oli syy kaikelle mitä tapahtui. Hyvyys ja viattomuus. Elämä oli täydellistä, kuin olisimme eläneet paratiisissa. Ehkä Herra vain osoitti meitä sormellaan ja päätti lähettää käärmeen keskuuteemme. Ihmislapsen viattomuus herätti käärmeen, Luciferin.

-Emily, tule katsomaan, täällä on jotakin, Sam huusi innoissaan. Hänen äänensä oli korkea, murrosiän alkamiseen olisi vielä monta vuotta.
-Joo joo, odota, en ole käynyt näin syvällä metsässä ennen, Emily vastasi. -Meidän pitää olla varovaisia, en halua eksyä.
Emily oli Samia muutaman vuoden vanhempi, mutta se ei haitannut. Pienessä kylässämme, suuren metsän laidalla kaukana sivistyksestä, asui vain kymmenisen perhettä, eikä lapsia ollut kuin nyrkillinen.
-Vau, Emily huudahti. -Tuollahan on mökki!
-Joo, juostaan sinne kilpaa, Sam ehdotti, ja lapset kirmasivat nauraen kohti vanhaa hirsirakennusta. Talossa ei asunut kukaan. Sen ovi ei ollut lukossa, hämähäkinseitit reunustivat pieniä ruutuikkunoita.
Lapset astuivat huohottaen sisään pieneen pimeään huoneeseen. Huoneen perällä oli lasiovi toiseen huoneeseen, mutta siihen lapset eivät kiinnittäneet huomiota. Sen sijaan he tuijottivat pientä sohvaa, joka oli täynnä iankaikkisen vanhoja nukkeja. Yksi niistä oli muita suurempi. Se ”istui” sohvan keskellä, virnistäen ilkikurisesti lapsille. Sillä oli päällään yksinkertaiset työvaatteet, mutta silinterihattu ja silmän puuttuminen erotti sen muista nukeista.
-Minä haluan tuon, voitin juoksukilpailun, sanoi Emily ja osoitti suurta nukkea. -Sehän on melkein minun kokoiseni ja olen sinua vanhempi, hän jatkoi katsetta kääntämättä.
-Joo, minä olenkin mies, en halua typeriä nukkeja, Sam sanoi Emilylle ylpeillen, mutta selvästi harmissaan.
Emily kaappasi suuren nuken kainaloonsa ja Sam katseli vierestä. Emily ei näyttänyt huomaavan suurta hämähäkkiä, joka ryömi ulos silinteripäisen nuken silmänreiästä. Hän ei myöskään huomannut, miten nukke nikkasi jäljellä olevaa silmäänsä Samille, joka perääntyi kauhuissaan ja epäillen omaa mielenterveyttään. Ehkä se oli vain pimeyden aiheuttama näköharha.
Illan hämärtyessä lapset saapuivat takaisin kotikyläänsä ja kertoivat Marylle, Emilyn äidille, löydöstään. Mary näytti huolestuneelta, lapset eivät olisi saaneet lähteä niin kauas metsään. Sen lisäksi hänen mielestään uusi nukke oli karmea, mitä tyttö näki siinä? Hyvä luoja, sehän oli oikea hirviö. Jos silmät ovat sielun peili, tuon sielu oli varmasti sysimusta.
Seuraavana aamuna Mary oli varma, että jotakin lopullista oli juuri tapahtunut pienen kylän paratiisissa.

Hän heräsi aikaisin ja kuuli karhean, konemaisen äänen juttelevan tyttärelleen. Mary ei muistanut edellisestä illasta mitään muuta kuin sen, että Emily oli tullut metsästä ihmismäisen nuken kanssa. Hän tuli keittiöön, missä Emily istui haltioissaan uuden ystävänsä kanssa. Nukke istui ylväästi silinterihattu päässään pöydällä, jalat roikkuen ilmassa. Se ei liikkunut, mutta sen suusta kuului ääniä.
-Kiitos, et tule katumaan tätä, nukke kuiskasi Emilylle hyytävällä äänellä.
Nukke tippui yhtäkkiä lattialle, kasvot kohti kattoa. Se alkoi vääntelehtimään, kuin se olisi ollut täynnä eläviä käärmeitä. Raajat heiluivat ja tärisivät hervottomasti. Se kasvoi
hiukan, mutta tapahtui muutakin: ompeleet katkesivat sen kämmenistä ja sormet eriytyivät toisistaan. Näky oli hirvittävä, Mary tarrasi kiinni seinästä ja oli vähällä antaa ylen. Pahin oli kuitenkin vasta edessä: nyt liikettä tapahtui nuken sairaalloisissa kasvoissa. Ne kuplivat, nuken suusta kuului murisevia ääniä ja avonaisesta silmäkuopasta virtasi limaisia toukkia. Sen virnistävä ilme muuttui kauhistuttavaksi irvistykseksi ja kasvot värjääntyivät kalpeiksi kuin kuolleella. Lopulta tärinä loppui ja tuttu virne levisi nuken kasvoille.
-Kiitos, kiitos ja kiitos vielä kerran, nukke sanoi Emilylle vainajan äänellä. -Nyt olen valmis leikkimään.
-Ihanaa, tule mukaan, haetaan Sam, Emily huusi. Mary istui kalpeana huoneen nurkassa ja katseli, miten hirviö nousi jalkojaan venytellen seisomaan ja lähti Emilyn perässä ulos ovesta.

Muutamassa päivässä kylän väki tottui uuteen asukkaaseen. Pojan kalpeat kasvot ja puuttuva silmä häiritsivät monia, mutta kuullessaan pojan traagisen tarinan he hyväksyivät asian. Poika kertoi vanhempiensa hylänneen hänet metsään ja korpit olivat hyökänneet hänen kimppuunsa. Henki oli säilynyt, mutta silmän korpit olivat vieneet. Nimekseen hän kertoi Luca. Mary oli kuitenkin kauhuissaan. Vain hän tiesi mitä todella oli tapahtunut, eikä kukaan uskonut häntä.
Emily ja Sam muuttuivat. Leikit Lucan kanssa kävivät vaarallisiksi, jopa inhottaviksi. Sitä eivät lapset kuitenkaan huomanneet: heidän mielestään uusien asioiden tekeminen oli vain osa kasvamista. Mary katseli sivusta kauhistellen lasten rottajahtia: he olivat kuin kolme villi-ihmistä, jotka saartoivat saaliin nurkkaan ja nylkivät sen hengiltä.
-On tärkeää tuntea eläinten anatomiaa, tässä oppii paljon, Emily vastasi kädet veressä Maryn tuijotukseen, julmasti hymyillen.
Seuraavana päivänä katosi kylän papin kissa. Sitä etsittiin kaikkialta, ja lopulta se löytyi kirkon takaa, roikkuen seinässä pää alaspäin. Sen vatsa oli viilletty auki ja suolet valuivat seinää pitkin.
Tekijää ei löydetty, mutta Mary tiesi heti mitä oli tapahtunut.

Viikon kuluessa löytyi lisää raadeltuja kotieläimiä, mikä alkoi kummastuttamaan kyläläisiä. He päättivät pitää kokouksen, jossa käsiteltäisiin tapahtumia.
Kokouksessa väki päätteli, että uusi poika, Luca, oli kaiken takana. Kaikki oli ollut rauhallista ja onnellista ennen pojan ilmestymistä. Vaikka se julmaa olisikin, kyläläiset päättäisivät häätää pojan kylästä. Mary oli helpottunut päätöksestä, mutta samalla peloissaan. Miten lapset reagoisivat? He olivat kiintyneet vahvasti tuohon sairaaseen olentoon, varsinkin Emily.
Maryn pelko kävi seuraavana päivänä toteen. Emily oli kuullut päätöksestä eikä ollut valmis menettämään uutta ystäväänsä. Silinteripäinen ystävä ehdotti, että lapset yöpyisivät vielä kerran hänen kanssaan mökissä, mistä kaikki oli saanut alkunsa. Sen jälkeen he eivät näkisi Lucaa enää koskaan. Kyläläiset suostuivat, mutta Maryn pelko vain kasvoi.
-Minä lähden mukaan, Mary ilmoitti välittömästi. -En jätä lastani tuon pedon armoille, vaikka se olisi viimeinen tekoni.
Näin päätettiin ja lapset lähtivät metsään, Mary mukanaan. Tuntien kävelymatkan jälkeen he saapuivat mökille.
-Äiti, oletko varma että haluat yöpyä täällä, Emily kysyi äidiltään.
-Olen, jos sinäkin haluat, hän vastasi tyttärelleen.

He astuivat sisään pimeyteen. Mary haistoi mökissä vahvan homeen ja ehkä myös jotakin muuta. Kuoleman.
Lapset jäivät ensimmäiseen huoneeseen ja Mary valitsi lasioven takaisen huoneen.
Mary sulki oven perässään ja lukitsi sen. Hän kääntyi katselemaan huonetta. Siellä oli pieni kirjahylly, lapsen sänky ja erikoista kyllä, maalipurkki. Takaseinä oli täysin tyhjä, mutta sen keskellä luki suurin kirjaimin ”Maalaa minut”.
-No, mikäpäs siinä, Mary ajatteli ääneen ja tarttui valkoiseen maalipurkkiin ja pensseliin.
Mary vaipui transsiin ja aloitti urakan. Silmät lasittuneina hän maalasi suurta seinää ja unohti kaiken. Pensseli tanssi seinällä, joka peittyi hiukan kerrallaan valkoiseen maaliin. Hän heräili suti kädessään kirkaisuihin ja epäinhimillisiin karjahduksiin. Mary tiesi mitä tapahtui: hän oli aavistanut sen tapahtuvan. Emilyn ja Samin tuskainen kiljunta peittyi kuitenkin eläimelliseen nauruun. Se, mitä tuolla oven takana tapahtui, oli kaukana leikistä. Maryn transsi rikkoutui viimeistään silloin, kun lasiovi räiskähti rikki ja puhtaalle, valkoiselle seinälle roiskui kirkkaan punaista verta. Näyn vastakohtaisuus lähes huvitti Marya ja hän alkoi hymyillä.
-Työ on valmis, Mestari, hän sanoi Lucalle joka seisoi aivan hänen takanaan.
- Kiitos, kiitos ja kiitos vielä kerran, nukke vastasi Marylle. -Tule Mary, tule leikkimään kanssani kotia. Nukkekotia.

~2012

Rajamailla


Tunsin sen repivän kosketuksen, mutta en kipua. Olin juossut tummia käytäviä pitkin ikuisuuden ja seuraava ikuisuus saattoi olla edessä. Se lähestyi minua tihein, rapisevin askelin. Rapinan aiheuttajaa en uskaltanut kohdata, taakse katsominen olisi ollut viimeinen tekoni. Ompelukonemainen kipitys kuului vuoroin yläpuoleltani, vuoroin sivuilta. Sivusilmälläni saatoin nähdä parin itseni pituisia jalkoja. Jalkaparien määrä oli suurin huoleni, suurempi kuin jalkojen koko. Oliko pareja kolme, vai kenties neljä? En halunnut tietää. En tuntenut jalkojani tai iskun saanutta olkapäätäni. Sen sijaan tunsin selässäni tönäisyn ja menetin tasapainoni. Kaaduin kyljelleni ja kierähdin selälleni katse kohti tulosuuntaa. ”Ei, eiii” huusin, mutta en kuullut ääntäni. Aistini olivat keskittyneet täysin tuohon hirviömäiseen, vanhojen maalaistalojen ja kellareiden yleisimpään asukkaaseen, joka ei vuokraa pyytänyt: sille riitti pimeys ja hyönteiset. Hyönteiset, kuten minä nyt. Jähmettyneenä tuijotin suoraan sen kymmeniin silmiin ja tiesin että ikuinen matkani oli tullut tienpäähän.

  
Makasin selälläni kylmällä lattialla pimeässä huoneessani. Näin hämärästi huoneeni ääriviivat: suuri ja avara huone, jota reunusti vaatekaapit ja vanha seinäkello. Kuulin sen rauhattoman, epätasaisen tikityksen, ihan kuin sille olisi annettu sähköshokkeja. Tiesin olevani hereillä, olin varma siitä. Jääkylmä hiki pujotteli selkääni pitkin, lasketellen selkänikamiani kuin kumparemäessä. ”Unta, vain unta” ajattelin ääneen helpottuneena. En kuullut ääntäni. Ymmärsin sanomani olleen vain vahva ajatus, sillä suuni ei liikkunut. Yritin huutaa, mutta turhaan, ääntäkään ei kuulunut eivätkä huuleni liikkuneet senttiäkään. Hikeä virtasi entistä enemmän, selkäni oli jo märkä. Kauhuni vain kasvoi, kun ymmärsin raajojeni olevan samassa liikkumattomassa tilassa. Mitä tapahtui, enkö ollut herännytkään? Oliko peto vain kuljettanut minut huoneeseeni ja kohta ilmestyisi leikkimään saaliillaan?
Mieleeni heräsi karmaiseva muisto isovanhempieni maatiaiskissasta. Manu oli tuonut metsästämänsä hiiren ensin mummolleni näytille, leikitellen sillä julmasti ennen surmaamista ja syömistä. Nurmikolle oli jäänyt vain limainen sappirakko, jonka päälle saattoi vahingossa astua paljain jaloin, jos ei muistanut kerätä sitä raa'an näytelmän jälkeen. Jäisikö minusta jäljelle edes sitä?


Jäikö tuon kaapin ovi illalla auki? Olin varma ettei jäänyt, niin tarkka asiasta olin. Jos pelkäsin jotain enemmän kuin kahdeksanjalkaisia, niin raollaan olevia kaappeja. Niiden sisällöstä kun ei voinut olla varma, varsinkaan auringonlaskun jälkeen. Rikas mielikuvitus saattoi tehdä kepposen ja avata kaappia vähän kerrallaan. Silloin piti vain kääntää kylkeä ja laittaa silmät kiinni.
Nyt, harmi vain, kyseessä ei ollut mielikuvitus. Näin selvästi, miten kaapin ovi aukeni hiljalleen. Hikeä ei enää virrannut, kauhu oli tyrähdyttänyt sen. Ja mikä pahinta, kylkeä ei voinut kääntää eikä silmiä laittaa kiinni: aivoista lähtevät sähköimpulssit eivät saavuttaneet määränpäitään.



Katselin hypnoottisena oven aukeamista. Kaappi oli jo puoliksi auki, mutta vaatehyllyjen sijasta sen täytti pimeys. Pimeydessä saattoi nähdä mustat ääriviivat ihmisen muotoisesta olennosta. Olennon pään peitti huppu ja pitkistä mustista hihoista erottui luiset kädet. Olento käpristi sormensa nyrkkiin ja osoitti etusormellaan minua.

Katsellessani tätä kalmankalpeilla kasvoillani, erotin huoneeni takanurkassa myös pedon ääriviivat. Neljä jalkaparia liikkui hiljalleen minua kohti, kymmenet vihreät silmät pimeydessä kiiluen. Pedon perässä kipitti sen jälkeläisiä, joiden lukumäärää en voinut edes arvioida: jalkoja oli liikaa. Kahdeksanjalkaisen lähestyessä erotin liikettä myös sen selässä. Miljoonat nuoret neljän jalkaparin omistajat kuhisivat emonsa päällä. Yksinhuoltajaäiti oli viemässä lapsiaan juhla-aterialle, voi miten herttainen ajatus. Melkein itketti.

Metri ennen minua se pysähtyi. Se laskeutui vatsalleen ja käpristi jalkansa inhottavaa ruumistaan vasten. Sen nälkäiset jälkeläiset laskeutuvat alas ja aloittivat kilpajuoksun kohti juhla-ateriaa. Äiti katseli tyytyväisenä vierestä. Se nousi ylös, kääntyi, ja lähti kipittämään kohti vaatekaappia. Ehdin näkemään, miten se nousi kaappiin ja kiipesi omistajansa olkapäälle. Sitten lapset saapuivat aterialleen. Näkökenttäni peittyi kuhinaan ja suussani maistui kuolema.

~2012


Taikuri


Hän vilkaisi itseään vuokra-asuntonsa pienestä peilistä. Katsekontaktiin vastasi parhaat päivänsä nähnyt mies. Ensimmäiset rypyt olivat jo ilmestyneet kaunistamaan sodan runtelemia kasvoja. Samaa tehtävää suoritti myös likainen parta ja pitkät, rasvaiset hiukset. Ensimmäiset kaljuuntumisen merkit olivat jo havaittavissa; peruukin hankkimiseen liittyvät ajatukset sai hänen ihonsa kananlihalle. Peruukit olivat kaikkea muuta kuin ilmaisia, eikä hänen lähes olemattomalla palkallaan juhlittu. Hyvä että leivän sai pöytään, tosin senkin ilman levitettä.


Frankin työpaikka oli kaupungin kadut. Työnantajina toimivat tavallisten kerrostalojen talonmiehet ja lähiöiden elämäänsä kyllästyneet ihmiset, jotka halusivat vähän piristystä asuinympäristöihinsä. Katutaide oli ainoa asia, jonka Frank todella osasi. Hänelle oli luotu luovuuden lahja ja rikas mielikuvitus, minkä ansiosta hän oli vielä hengissä, jopa sodasta selvinneenä. Elämä ei hymyillyt hänelle joka päivä, mutta oliko sillä niin väliä, hän oli olemassa ja se riitti.


-Vai että jäniksiä, eikös niitä ole jo tarpeeksi tällä alueella, kysyi Frank uudelta työnantajaltaan. 
-Joo, jäniksiä. Niillä on niin suloiset viikset ja hassut pitkät korvat, olen jo pitkään halunnut tänne muutaman jäniksen, jotka eivät juokse pakoon kun yritän silittää niitä.
Frank katseli säälien hiukan yksinkertaista naista, joka maksaisi hänelle tulevan viikonlopun ateriat. Työstä Frank ei ollut ikinä kieltäytynyt, maalauksien aiheilla ei ollut väliä. Oli kyseessä poliittiset maalaukset tai arkipäiväiset piristävät kuvat, hän teki työnsä valittamatta.

-Selvähän se, aloitan heti. Illalla tämän aidan peittää jänikset, joihin ihastut varmasti. Mutta toivoisin saavani nyt työrauhaa, ei jänöjä niin vain hatusta vedellä.

-Tottahan toki, taikuri, nainen kihersi ja sulki autonsa oven. -Palaan kuudelta ja toivoisin että Herra Taikuri olisi silloin valmis.

-Onnistuu, Frank huusi naiselle hyvästeiksi.

Frank yksinkertaisesti rakasti maalaamista, se oli hänelle kaikki, koko elämä. Maalaaminen oli hänelle terapiaa joka vei ajatukset pois raskaasta ja yksinäisestä arjesta. Hänen läheisimmät ystävänsä olivat pensseli ja maalipurkit, edelliset olivat menehtyneet sodan kauhuissa. Sota oli myös vienyt Frankin elämänkumppanin, jonka menettämiseen verrattuna sota oli pelkkää vesisotaa.



Frank huokaisi, kastoi pensselin maalipurkkiin ja jatkoi elämäntyötään. Hän oli saanut kehuja teoksistaan, mutta aina pystyi parempaan. Jos ajatteli, että maalaus oli täydellinen, oli aika laittaa pillit pussiin ja heittää pussi sillalta. Se olisi merkinnyt inspiraation kuolemista josta seuraisi myös taiteilijan kuolema. Jos taiteilijan sielu kuolee, jäljelle ei jää mitään. Aina pystyi parempaan. Aina. 

 

Hän maalasi niityn ja jäniksiä, joihin nainen oli niin kiintynyt. Kuvan taustalle hän maalasi kummun ja vaalean taivaankannen.

-Hah, vai että oikein taikuri, Frank naurahti ja ajatteli ääneen. -Jos kuvassa on jäniksiä, pitäähän siellä olla myös hattu!

Hän toteutti äkkinäisen suunnitelmansa ja maalasi silinterin kummun päälle. Hatusta kurkistava valkoinen kaniini pisteenä i:n päälle.



Taikuri Frank istahti katselemaan temppuaan. Nainen palaisi puolen tunnin päästä ja Frank odotti kritiikkiä innolla. Tavallisesti hän olisi pitänyt ruokatauon, mutta päivän työ lumosi hänet, täysin erilailla kuin ennen. Oliko maalaus täydellinen?

Hän ei saanut silmiään irti työstään. Ohikulkija olisi voinut luulla Frankia patsaaksi, niin lumoutunut hän oli. Frank havahtui transsistaan vasta auton peruuttaessa pihaan.

-Se... se.. voi hyvä luoja. Sehän on täydellinen, kuului ääni Frankin takaa. -Se on vain täydellinen, se on ainoa sana kuvaamaan sitä.

Taikuri katsoi naiseen ja totesi hiljaa: -Kyllä, kyllähän se taitaa olla. Yksinkertainen on kaunista. En voi ottaa vastaan palkkiota tästä maalauksesta, sillä se oli viimeinen työni, kaikki on nyt tehty. 

-En ymmärrä mitä tarkoitat, mutta kiitos tästä Taikuri, tämä maalaus muuttaa elämäni, vastasi nainen katse kiinnittyneenä hattuun, josta kurkisti valkoinen kani.

-Niin minunkin, sanoi Taikuri. -Lopullisesti.

Hän keräsi tavaransa, nousi ylös ja lähti kävelemään auringonlaskun värjätessä taivaanrannan. Sanonta ”Iltarusko hyvä rusko, aamurusko paha rusko” oli kääntynyt ylösalaisin.

~2012

tiistai 10. helmikuuta 2015

Siellä jossain on myös yksi minulle

Siellä jossain on myös yksi minulle
Siitä tahtoisin kertoa sinulle
Odottamattomasta onnesta
Kauniista tunteesta
Joka lävitseni virtaa
Ja mielessä soi
Vaikka siihen on matkaa
En sitä odottaa voi
9.2.2015